Kalle oli vakaasti sitä mieltä, että joku oli kävellyt ikkunan ohi. Hän menisi ottamaan selvää siitä, kuka se oli ollut. Hän oli myös sitä mieltä, etteivät Vaarin jutut Varjosaaresta ja Hys-Hys kansasta olleet ihan pelkkiä satuja. Olihan se aivan totta, että Varjosaaren kivikkoisiin rantoihin oli erilaisissa myrskyissä vuosisatojen aikana haaksirikkoutunut veneitä ja laivoja ja no tainnut joku hukkua jäihinkin talviaikana. Viimeisimmät jäihin hukkuneet olivat ihan lähivuosilta. Oliko joku sanonut, että jos sielu jää jumiin välitilaan, siitä tulee kummitus tai jotain sellaista.
Samassa katolta alkoi kuulua kolinaa. Aiheuttiko tämän epämääräisen kolinan katolla se jokin, joka oli hiiviskellyt ikkunan ohi. Tämä piti selvittää, kuka tai mikä oli mennyt katolle. Mumma ei näyttänyt olevan moksiskaan, ihan kuin hän ei olisi edes kuullut tuota epämääräistä kolinaa. Oliko sillä korvat koristeena, kuten Kallelle oli monesti sanottu. Kalle ei kuitenkaan jäänyt kysymään kuuliko Mumma kolinaa vaan veti tossut jalkaansa ja juoksi ulos. Se jokin ei pääsisi karkuun ennen kuin Kalle olisi nähnyt mikä se oli.
Talon takana olivat tikkaat ullakolle vievän luukun kohdalla ja luukku oli auki. Kalle kiipesi tikkaita pitkin ja kurkisti luukusta sisään hämärään ullakkotilaan. Joku ähisi ja puhisi, ihan kuin se olisi kiroillut, mutta siitä ei Kalle saanut tarkkaan selvää.
”Kuka siellä?” huusi Kalle.
”Mitä sinä, kuinkas sinä siinä, minähän täällä vain. Vaari. Eihän täällä hemmetti soikoon näe mitään.” Sisältä kuului ääni, joka kuului Vaarille. Mutta mitä ihmettä se keksi juuri nyt mennä ullakolta hakemaan.
”Vaari, mitä sinä teet siellä?” kysyi Kalle, ja hänen sydämensä jyskytti vieläkin miljoonaa, vaikka oli äänen jo Vaarin ääneksi tunnistanutkin.
”Katos, mun tuli mieleeni että täällä vintillä olis jotain sinne sun majaan, mutta eihän täällä näe mitään. Viitsitkö hakea sen ison taskulampun sieltä eteisen naulakosta. Sen missä on se olkahinha. Ja kokeile sitten, että siihen tulee valo, ettei tartte edes takaisin kiipeillä. Nii ja jos siihen ei tule valoa, kysy Mummalta ison taskulampun akkua, kyllä se tietää.”
”Joo, okei. Kyllä mä haen. Oota vaan siellä.” Sanoi Kalle ja laskeutui tikkaita alas nurmikolle. Varmuuden vuoksi hän käveli talon ympäri ja haki sitten vasta eteisen naulakosta ison taskulampun, jonka Vaari oli pyytänyt. Hän paino taskulampun punaista nappia ja mitään ei tapahtunut. Sitten hän huomasi, että punaisen napin vieressä oli myös vihreä nappi. Hän painoi sitä ja lamppu syttyi.
Samassa tuvasta kuului Mumman ääni, joka kysyi minne Kalle oli sillä tavalla sännännyt. Kalle vastasi, että oli mennyt tarkistamaan mitä kolinaa katolta kuului ja löytänyt sitten Vaarin ullakkoluukusta. Ja että veisi tälle nyt ison taskulampun.
”Sano sille Vaarille, että tulee korvapuustikahveelle. Nämä on nyt paistettu valmiiksi ja on parahia just vielä lämpöisinä.” Sanoi Mumma oven läpi, vaikka ei Kallea nähnytkään.
”Joo mää sanon.” vastasi Kalle ja lähti viemään taskulamppua Vaarille. Kalle kiipesi tikkaat ylös ja näki Vaarin istuskelevan vanhojen lehtien päällä matalan ullakon hämärässä.
”Mumma pyysi meitä korvapuustikahveelle, sanoi että heti eikä viidestoista päivä.” Mumman pullakahvikutsua sanoessaan Kalle ojensi ison taskulampun Vaarille. Vaari otti sen käteensä ja sytytti valon. Hän lähti konttaamaan ullakon sisälle. Taskulampun valossa ullkakko näytti hirveän pölyiseltä ja siellä oli todella vanhan näköisiä pahvilaatikoita ja puulaatikoita ja muutama varmaan sata vuotta vanha matkalaukku.
”Vaari, mitä sinä haet sieltä?”
”Odota nyt vain, kyllä se täältä löytyy. Tänne minä sen viime kesänä toin.” Vastasi Vaari ja näytti siltä, ettei hän ihan tarkkaan tiennyt tai muistanut minne oli, sen jonkin jota etsi, pistänyt. Mutta sitten kuului tyytyväinen hymähdys ja Vaari käänsi taskulampun kohti ullakon luukkua ja alkoi könytä takaisin päivänvaloon.
”Katsos tätä, tämä on tämän Varjosaaren kartta. Se on painettu tällaiselle paksulle paperille ja vahattu pinnasta, että kestäisi kosteutta. Tämä me laitetaan sinne majan seinään.” Tuumaili Vaari ääneen.
Kalle kapusi tikkaat alas. Vaari astui ylimmälle askelmalle ja alkoi laskeutua. Kolmannen askelman kohdalla hän pysähtyi ja sanoi Kallelle pudottavansa kartan alas. Sen jälkeen Vaari sulki ullakkoluukun ja kapusi alas.
Kalle katsoi karttaa ja Vaaria vuoron perään ja kysyi sitten. ”Tiedätkö sinä, että Mumma ei usko tuohon Varjosaaren juttuihin ja että siellä asuu Hys-Hys -kansa?”
”Tiedänhän minä, sehän melkein suuttuu kun siitä alkaa puhua. Niin että en minä sille enää ole siitä mitään puhunut. Kai se pelkää kummituksia ja sellaisia yliluonnollisia juttuja. Niitä kun ei voi oikein järjellä selittää. Mennääs nyt sinne kahveelle, ettei Mumma pahoita mieltää.”
Vaari asteli Kallen perässä sisälle. Varjosaaren kartta jätettiin eteiseen niin ettei Mumma näkisi sitä ja taas toruisi Vaaria höpönhöpöjen kertomisesta Kallelle. Siitä oli hiljainen sopimus, ettei kumpikaan mainitsisi mitä ullakolta oli haettu ja mitä sieltä oli löytynyt.
Keittiössä Mumma oli jo kattanut kahvipöydän valmiiksi ja kaatoi nyt kahvit mukeihin. Kallen muki oli Kippari-Kalle -muki. Se oli kuulemma löytynyt kirpputorilta silloin kun Kalle oli ihan pieni ja juuri saanut nimensä. Vaari oli sanonut, että tuosta tulee sitten meidän pikkuiselle Kallelle kahvimuki. Niin siitä sitten oli tullut Kallen muki, josta Kalle joi aina kun oli Mumman ja Vaarin luona.
”Mitä sinä siellä ullakolla könysit?” kysyi Mumma.
”Kävin vain tarkistamassa, ettei ampiaiset ole taas tehneet pesää sinne piipun viereen niin kuin viime kesänä.” vastasi Vaari. Mumma puisti päätään muttei sanonut mitään. Ilmeestä näki, ettei hän ihan tarkkaan uskonut Vaarin selitystä, mutta ei sitten jatkanut kyselyä sen enempää.
Kahvit juotiin hiljaisuuden vallitessa. Keittiön hellalla kiehui lihakeitto ja sen hyvä tuoksu levisi ilmaan. Aurinko paistoi keittiön pitsiverhojen läpi. Kalle tiesi, että Mumma on itse virkannut keittiön verhot. Hänestä ne näyttivät vanhanaikaisilta, mutta sopivat silti Mumman keittiöön. Äidin keittiössä oli siniset Marimekon verhot. Äiti oli sanonut, että hänen ikkunoissaan on vain laatumerkkiä tai sitten ei mitään. Mumma ja äiti näyttivät olevan näissä asioissa aivan eri mieltä, mutta siitä Kalle ei välittänyt.
Kolmannen korvapuustin syötyään Vaari otti lakin, laittoi sen päähänsä ja sanoi Kallelle, että tulee perässä, kun on kahvinsa saanut juotua. Kalle teki niin ja kävellessään traktoritalliin hän mietti Varjosaaren karttaa ja siinä näkyneitä viivoja. Vaari kertoi mitä kaikkia työkaluja he tarvitsisivat seuraavana päivänä, kun alkavat rakentamaan majaa. Myös ullakolta löytynyt kartta oli mukana, vanhan säkkikankaan sisällä. Saman kankaan sisällä oli vanhoja sanomalehtiä ja sarjakuvalehtiä, jollaisia Kalle ei ollut ennen nähnyt. Niissä luki päällä Kippari-Kalle.
Vaari sanoi, että tänään lämmitettäisiin tuo tynnyrisauna, se kun lämpiää niin nopeasti. Savusaunan lämmittämiseen menee koko päivä ja se pitää aloittaa jo ennen aamukahvia. Kalle auttoi Vaaria saunapuiden kantamisessa ja saunan löylyttelykuntoon laittamisessa. Tynnyrisaunan terassilla oli oven vieressä penkki molemmin puolin. Penkin alle laitettiin saunajuomat eli pullot Mumman tekemää mansikkamehua. Penkeille laitettiin räsymaton näköiset mutta ohuemmat istuinalustat.
Saunassa Kalle sanoi Vaarille, että Vaari oli pelästyttänyt hänet iltapäivällä. Hän oli luullut että Hys-Hys -kansa oli tullut pihaan kun jokin oli vilahtanut keittiön ikkunan ohi, eikä siellä sitten kuitenkaan näkynyt mitään. Sitten oli kuulunut sitä kolinaa katolta, tai paremminkin ullakolta. Löydettyään Vaarin ullakkoluukusta hän oli osannut yhdistää varjomaisen vilahduksen ja kolinan Vaarin puuhiksi. Sellaista sattuu, totesi Vaari ja samaan hengenvetoon kertoi, että hänen piti nykyisin tehdä kaikki asiat juuri silloin kun muisti, muuten asia menisi ohi. Ei ole vanhaksi tulemista, Vaari tuumasi sen päälle.
”Huomenna sitten päästään rakennuspuuhiin. Opetan sinut oikein taitavaksi majan rakentajaksi. Nyt mennään nukkumaan, että huomenna jaksetaan.” Sanoi Vaari ja tyhjensi mansikkamehupullon kurkkuunsa. Kalle teki samoin ja he kävelivät peräkanaa keittiöön iltapalalle.