Kalle auttoi vaaria traktorin kärryn irrottamisessa. Siinä piti muistaa enemmän asioita kuin auton peräkärryn irrottamisessa. Autotalli, jossa Vaari peräkärryä säilytti, oli maapohjainen ja vähän kalteva. Kärrynpyörien molemmin puolin piti laittaa halko, ettei kärry itsekseen mene sellaiseen asentoon, että se olisi hankala saada tallista ulos. Autotallin toinen reuna, jossa Vaari säilytti autoa oli tasoitetty ja sepelöity. Kalle ihmetteli, minkä takia Vaari oli tehnyt vain puolet lattiasta. Vaari sanoi, että autonrenkaat ei tykkää betonilattiasta ja että ne hapertuu jos ne on pitkän aikaa kosketuksissa betoniin.
”Vaari, mitä on hapertuminen? onko sillä jotain tekemistä Haperoiden kanssa?” Kysyi Kalle.
”No, kuule Kalle, hapertuminen on sellaista jonkin aineen vanhentumista ja murenemista. Niin kuin tuo rengas, se voi näyttää ihan hyvältä ja sitten kun lähtee liikkeelle, se murtuu ja on käyttökelvoton. Usein siitä renkaasta lähtee ilmat vain alapuolelta, mutta vaikka kuinka kovaa ajaisi niin aina se ilma, joka oli renkaan yläpuolella, menee edellä. Muista kuule Kalle, että et koskaan aja edes polkupyörällä, jos sen renkaasta on alapuolelta ilmat lähteneet. Siinä katos menee vanteet pilalle.” Vastasi Vaari ja näytti samalla etsivän jotain.
Vaari löysi sen mitä etsi eli rasvapuristimen ja sanoi että kärryn nivelet pitää rasvata joka käyttökerran jälkeen. Muuten se ei lähtisi liikkeelle ollenkaan. Kalle huomasi, että Vaari alkoi puuhastella omia juttujaan ja hän lähti katsomaan mitä Mummalle kuuluu keittiöön.
Mumma touhusi niin kovaäänisesti keittiössä, että kolina kuului ulko-ovelle asti. Kalle kysyi mitä Mumma oikein puuhaa. ”En kai minä nyt niin lujaa kolistele?” Ihmetteli Mumma. ”Mää aattelin, että jos pyöräyttäis parit pullataikinat tässä. Haluatkos tulla sotkemaan taikinaa? saataisiin rivakammin nousemaan.”
”Mumma, missä sun yleiskone on? Äitillä on semmonen, kun se sanoo, että ei jaksa vaivata taikinaa niin kauan käsin, että siitä tulis tarpeeksi sitkeä.” Mummaa nauratti ”Vai yleiskone, minä tässä olen se yleiskone. Minun keittiöön mahtuu vaan yks kone ja se olen mää. Mutta siihen taikinan vaivaamiseen, on olemassa niksi.”
”Mitä pullaa näistä tehdään? tehdäänkö korvapuusteja, kun ne on mun leppareita. Äiti ei tykkää tehdä niitä, sen mielestä ne on aina ihan vinksallaan ja kauheen näkösiä. Mun mielestä sillä ei oo väliä miltä ne näyttää, maistuu ne silti ihan hyviltä.” Sanoi Kalle ja meni pesemään kätensä. Ne olivatkin melkoisen likaiset majan suunnittelupuuhien jäljiltä. Jotain kummallista mustaa rasvaakin oli kämmenen reunassa. Eikä Kalle muistanut että olisi koskenut mihinkään sellaiseen, mistä olisi voinut kätensä sotkea, mutta niin vain oli käynyt.
Keittiöön palatessaan Kalle näki ikkunasta, miten Vaari käveli pihalla edestakaisin jokin risu kädessään. ”Mumma, mitä Vaari tekee tuolla pihalla?”
”No voi hyvänen aika, taasko se on alkanut etsiä niitä vesisuonia. Ettei se sitten usko, että niitä ei löydy tästä meidän pihasta. Pitää mennä tuonne postilaatikolle päin, siellä ne on. Se on semmonen jästipää, ettei naisen neuvot kelpaa. Kävelköön ja etsiköön.” Tuhahti Mumma ja pölläytti jauhoja molempiin taikinakulhoihin. Hän lykkäsi toisen Kalle eteen pöydälle ja näytti, miten taikinaa aloitetaan vaivaamaan. Kalle työnsi kätensä jauhojen joukkoon ja tunsi miten jokin lämmin koski sormia jauhojen alla. Sitten hän katsoi miten Mumma alkoi käännellä jauhoja kulhossa ja teki saman perässä.
Kymmenen minuutin vaivaamisen jälkeen Kallea alkoi jo kyllästyttää ja hän sanoi Mummalle ettei jaksa enää. ”No hyvinhän sinä jaksoit, katos nyt tulee sen niksin paikka. Taikinan annetaan nyt olla pari minuuttia, sen päälle ripotellaan vähän suolaa. Kun on keritty leipomiskahvit juoda, niin sitten jatketaan vaivaamista.”
Mumma siivosi kätensä taikinasta ja kävi astiakaapilta hakemassa kahvimukit. Hän kaatoi Kallelle vähän kahvia ja paljon maitoa. Itselleen hän kaatoin niin että kahvi tuli yli mukin reunojen. ”Että mun täytyy sitten aina sotkea” tuhahti Mumma, hakiessaan uuden pöytärätin siivouskaapista.
Kahvin juotuaan Mumma alkoi uudelleen vaivaamaan taikinaa. Kalle olisi mieluummin livahtanut takaisin ulos, mutta ei kehdannut. Hän otti taikinakulhon syliinsä ja alkoi vaivaamaan taikinaa. Taikinalle oli tapahtunut jokin ihmeellinen asia, se ei enää tarttunut sormiin niin kuin ennen kahvitaukoa. Olikohan sillä Mummalla sitten oikeasti jokin niksi tähän juttuun. Oliko se suola vai se että taikina sai olla rauhassa hetken aikaa.
”Nyt alkaa sun taikinas näyttään hyvältä. Ota vähän jauhoja tosta pussista, jauhota kädet ja tee ristin merkki taininan päälle, katos näin.” Kalle tekin kuten Mumma näytti ja kysyi sitten ”Miksi taikinaan pitää tehdä ristin merkki?” ”Se on semmonen ikivanha tapa, ennen taloissa uskottiin, että kun taikinan siunaa niin tulee parempaa leipää. Sen mulle äiti opetti ja se on jäänyt tavaksi. Jos sen unohtaa, tuntuu kuin taikinasta puuttuisi jokin aine, vaikka ei se niin ole.”
Mumma laittoin kummankin taikinakulhon päälle kukallisen ohuen pyyhkeen ja sanoi että nyt odotellaan, sinä aikana taikina nousee ja nostaa pyyhkeen pienelle kummulle. Sen jälkeen se on valmista leivottavaksi.
Kalle kaivoi Aku Ankan penkin alla olevasta sarjakuvalehtilaatikosta. Mumma oli naureskellut Vihta-Vaarin intoa lukea Aku Ankkaa, mutta Vaari oli puolustellut ja sanonut ettei se tekisi huonoa Mummallekaan lukea vähän Aku Ankkaa.
Vaarille oli tullut se jo vuosikausia vai oliko se tullut vuosikymmeniä? Vaarin ullakollahan oli monta pahvilaatikkoa joiden kyljessä luki Aku Ankka. Ullakolla oli monta muutakin pahvilaatikkoa, joiden kyljessä luki jotain tai sitten ei lukenut mitään. Miksiköhän niitä siellä säilöttiin? Miksei niitä laitettu kierrätykseen tai lahjoitettu sellaisille, jotka tarvitsevat? Vaikka sen takia että niiltä on juuri koti mennyt tulipalossa. Kalle mietti ja ihmetteli. Kyllä Vaari on aika kummallinen niin ja Mumma myös.
”Kalle, tuuppas pyöritteleen näitä korvapuusteja. Minä näytän miten niistä tehdään oikean näköisiä” Mumma sanoi yht’äkkiä ja Kalle ihmetteli, miten se aika nyt näin nopeasti ehti kulua.
”Otas tästä pussista jauhoja tuohon pöydälle, kato mitä minä teen ja tee perässä.” Mumma sirotteli ympyrän muotoiseksi kuvioksi jauhoja sormiensa välistä ja kaatoin taikinakulhon jauhojen päälle niin että pöllähti. Sitten hän alkoi vaivaamaan taikinaa takaa eteen ja sivulta sivulle.
”Katsos Kalle, tästä taikinasta pitää nyt saada ylimääräiset ilmat pihalle. Kuuntele miten taikina puhisee kun sitä vaivaa. Sitten kun on saatu siitä ilmat pois niin voidaan alkaa kaulitsemaan.”
Kalle yritti pysyä samassa tahdissa kuin Mumma, mutta hänestä tuntui että kädet menevät solmuun ja taikinan sisältä nousee yhä uusia ja uusia kuplia pintaan.
"Mumma, mistä tämä ilma on mennyt tuonne taikinan sisään?” Kalle ei ollut huomannut tätä ilmiötä koskaan aikaisemmin, koska äiti teki taikinan aina yleiskoneella ja usein juuri silloin kun hänellä oli vapaapäivä ja Kalle oli koulussa. Koulusta tullessa sai sitten tuoretta pullaa ja kylmää maitoa. Se oli hyvää ja äidin kanelikierrepullat tuoksuivat herkulliselta.
”Niin tuo ilma ei varsinaisesti mene tuonne taikinan sisään mistään. Se muodostuu siellä sellaisen kemiallisen reaktion seurauksena. Taikinan nostattamiseen käytetään hiivaa ja taikinaan laitetaan sokeria, jotta se maistuisi makealta. Tuo sokeri on hiivan ruokaa ja kun hiiva syö sokeria se muuttuu kaasuksi eli ilmaksi. Ymmärrätkö?” Puhuessaan Mumma kaulitsi taikinaa ja puinen kaulin kolisi pöydän pintaa pitkin.
Hetken päästä hän kaatoi kaulitun taikinan päälle sulatettua voita, ripotteli voisulan päälle sokeri-kaneli-seosta ja alkoi kääriä taikinaa rullaksi.
”Katso nyt Kalle tarkkaan miten tämä kääriminen ja leikkaaminen tehdään. Taikinaa ei saa rullata liian tiukkaan, eikä liian löysään. Kumpikin juttu aiheuttaa sen että sitten ne taikinarullat kaatuvat paistettaessa. Sen oppii sitten kyllä tuntemaan käsissään kun tarpeeksi monta kymmentä kertaa tekee korvapuusteja, eikä se silti aina onnistu. Taikina on elävää ja kaikki elävä on aina arvoitus. Tasapaino on tärkeä, mutta silti joku aina keikahtaa.”
Kalle teki kuten Mumma oli tehnyt, kaatoi voisulaa takinan päälle, levitti sen pullasudilla tasaiseksi ja ripotteli sokeri-kaneli-seosta voisulan päälle. Se olikin vaikeampaa kuin miltä Mumman tekemänä vaikutti. Kallen sokeri-kaneli-seos muodosti ruokalusikan kokoisia kekoja muutamiin paikkoihin taikinaa ja muutamissa paikoissa ei ollut ollenkaan. Mumma lohdutti, ettei sillä ole niin merkitystä kun ne tasoittuu sitten uunissa, eikä sitä syödessä enää tiedä miten ne on kääritty.
”Katoppa nyt miten tämä leikataan. Pitää olla terävä ja kapeateräinen veitsi. Tämä ikivanha kyläsepän tekemä veitsi on minulla aina pullan leivonnassa. Tämä katsos tietää miten pullanpalat pitää leikata. Näin, ensin vähän vinoon vasemmalle ja sitten vähän vinoon oikealle. Sitten tulee se tärkein vaihe eli litistäminen. Ensin pullarulla otetaan käteen ja laitetaan pöydälle näin leveä puoli alaspäin, sitten painetaan peukalon reunalla tästä ihan keskeltä pulla littanaan. Tässäkin kohtaa täytyy tunnustella käsillä ettei pulla lähde kaatumaan vinoon. Taitolaji, mutta kovalla harjoittelulla siihen kyllä oppii.”
Mumma pöyräytteli kaikki pullarullat pöydällä, litisti ja laittoi uunipellille. Sitten hän laittoi taikinankohotusliinat peltien päälle. Nyt vasta Kalle huomasi että Mumma oli kaiken aikaa hyräillyt Pam-Pam Paulin taikakaulin -biisiä ja välillä lastenlaulua Leipuri Hiiva.
Kalle pöyräytti myös omat pullarullansa ja asetti ne toiselle uunipellille. Sitten hän jatkoi Aku Ankan lukemista keittiössä olevassa korituolissa, jossa oli kaksi vihreää pehmeää tyynyä. Hetken kuluttua ensimmäinen pellillinen pullia oli kohonnut ja Mumma laittoin pellin uuniin.
Kalle katsoin mietteissään ulos ja oli näkevinään varjojen liikehdintää ikkunan takana. Hän nousi ylös ja katsoi ikkunasta ulos. Ei mitään, ei yhtään mitään. Vain viinimarjapensaan oksat, jotka heiluivat tuulessa. Hän oli täysin varma että oli nähnyt jonkun kävelevän ikkunan ohi.
”Mumma, joku käveli ikkunan ohi. Ihan varmaan käveli. Voiko se Hys-Hys kansa tulla päivällä tänne meidän pihalle sieltä saaresta?”
”Mitäs sinä nyt höpsit. Ei semmoista ole olemassakaan, vanhoja höpötyksiä koko juttu. Mukamas haaksirikkoutuneita ja haamuja. Höpö, höpö, vanhoja kummitusjuttuja ne vaan on. Elä sinä Kalle usko Vaarin satuja.”