Hiihtoloman aikaan oli puhuttu, että Kallen vanhemmille tulee kiireinen kesä. Töitä on paljon ja kotiin oli tulossa remontti. Ei mitään suurta, mutta seinät saisivat uudet tapetit, kylpyhuoneeseen laitettaisiin kaakelit ja kaikenlaista muutakin. Silloin oli kysytty Vihta-vaarilta ja Mummalta, voisiko Kalle mennä heidän luokseen koko kesäksi.
Näin oli sovittu ja vaari oli heti kysynyt, mitä mieltä Kalle olisi kesämajan rakentamisesta. Kallen mielestä se oli hyvä ehdotus, eihän hänellä ollut ennen majaa ollutkaan ja kaikki majaleikit oli leikitty olohuoneessa isojen peittojen ja tuolien kanssa. Tästä tulisi oikea maja, sellainen kuin tv-ohjelmissa lapsilla on.
Vaari oli sanonut, että hän ehtii sitten kerätä tarvispuita tarpeeksi majan tekoa varten. Sana tarvispuita oli jäänyt Kallen mieleen. Hän oli katsonut Googlesta mitä se tarkoittaa. Tarvispuut eli rakentamiseen ja puusepän töihin tarvittavat puut piti kaataa tiettyyn aikaan vuodesta, jotta niistä tehty talo, keinutuoli, pöytä tai mikä niistä sitten tulikin, oli riittävän kestävä. Tietoa oli ollut, vaikka millä mitalla. Sen Kalle oli ymmärtänyt, että tarvispuut olivat tiettyyn tarpeeseen tarvittavia puita. Olisi jännittävää päästä rakentamaan omaa majaa Vaarin kanssa. Se tulisi varmaan johonkin tarpeeksi korkealle, että sieltä näkisi pitkälle.
”Eilen kaadettiin tuo heinä ja tänään päästään katsomaan sitä majan paikkaa.” Sanoi Vihta-Vaari aamukahviaan hörppiessä.
”Minä oon sulle paria paikkaa kattellu, saat sitten ite päättää mikä niistä on hyvä ja jos ei niistä löydy niin etsitään sitten vielä parempi. Kattos näiltä mailta ei majojen paikat lopu. On ihan rantaan saakka kuule kiviä, kantoja ja korkeita puita. Mutta tikkaat sinne pitää tehdä. Että ei sitten pääse ketut sun majaas yöllä.”
Aamupuuro meinasi mennä väärään kurkkuun ja menikin. Kalle nielaisi toistamiseen ja sitten häntä alkoi yskittää. Hän otti mehulasin ja koitti niellä varovaisesti. Kalle ajatteli, että kylmä mehu auttaa, mutta se kutitti lisää ja sitten häntä yskitti niin kovasti, että mehu purskahti ulos suusta puurolautasen päälle ja yli.
”No mikäs sun kurkkuus ny pisti?” kysyi Mumma samalla, kun haki rättiä pöydän pyyhintää varten. Kalle ei saanut sanaa suustaan. Häntä yskitti edelleen niin että vatsaan koski. Kun hän muutaman minuutin kuluttua sai vihdoin sanottua
”Ne oli tuon Vihta-vaarin ketut kun laittoi puuron väärään kurkkuun”.
Mumma katsoi Vaaria toruvan näköisenä, mutta ei sanonut mitään.
”Juu, kattos Kalle, jos se maja on ihan maan rajassa tai vaikka vaan vähän maan pinnan yläpuolella, niin silloin sinne voi kömpiä metsän eläviä. Tikapuut tarvitaan siksi että maja tehdään noin puolentoista metrin korkeuteen ja siihen tarttet tikkaat, jotta pääset majaasi.” Sanoi Vihta-vaari ja veti jo nahkavartisia kumisaappaita jalkaansa ulos lähteäkseen. ”Tuu Kalle perässä tonne halkoliiteriin niin katotaan mitä otetaan mukaan.”
”Kuule Mumma, onko halkoliiteri sama kuin puuvaja, vähän niiku synonyymi?” kysyi Kalle Mummalta, joka keräsi astioita pöydästä.
”Kyllä se on, vaari puhuu mitä suusta sattuu ulos tulemaan. Oletkos huomannut? Välillä olen minäkin ihan ihmeissäni, että mitä ihmettä ja kummaa se nyt tarkoittaa.” Sen sanottuaan Mumma laski astiat pesuvatiin ja alkoi tyhjentää astiakaappia. Kuivat astiat omille paikoilleen eri puolille keittiön kaappeja.
Kalle heilutteli jalkojaan pöydän alla, pureskellessaan viimeistä palaa paahtoleivästä. ”Mä meen ny pihalle” sanoi Kalle, astuessaan ovesta ulos. Mumma vilkaisi taakseen ja nyökkäsi.
Pihalla aurinko paistoi häikäisevän kirkkaasi ja Kalle palasi eteiseen hakemaan aurinkolasinsa. Sitten hän käveli Vaarin puuvajaan tai halkoliiteriin, kuten sitä viimeksi oli nimitetty. Vaari puuhaili pitkien lautojen puoleisella seinällä.
”Jaa, siinähän sinä olet. Mä olen vähän suunnitellut sitä majan kokoa ja tässä olisi näitä puoltoista metriä pitkiä pikku pattinkeja. Niistä saadaan pohjarakenne tehtyä tänään.”
”Miten me saadaan kaikki rakentamiseen tarvittava sinne metsään?” ihmetteli Kalle.
”Minä kuule aattelin, että laitetaan tohon Ferkusoniin toi pieni kärry perään ja lastataan laudat, pattinkit ja naulat siihen. Pääset sinne pinon päälle sitten istumaan.”
Samassa Vaari oli jo pihalla ja harppoi melkein juoksuaskelin kohti autotallia, jossa hän piti myös traktoria. Muutaman minuutin kuluttua traktori ja peräkärry olivat valmiina puuvajan edessä ja he lastasivat puut kärryyn.
”Vaari, mihin se maja tehdään?” kysyi Kalle, jolle Vaari ei ollut vielä kertonut mihin oli majan paikkaa suunnitellut.
”No kuule, toinen paikka on siellä kallion päällä metsän reunassa, sieltä näkee Varjosaareen. Toinen paikka on sitten sen venelaiturin vasemmalla puolella siinä kolmen männyn ryhmässä. Saataisiin niihin mäntyihin kiinni oikein tukevasti tuo maja. Siitäkin näkee Varjosaareen mutta ei ihan yhtä hyvin.”
”Miten sinne kallion päälle saadaan maja, jos sen pitää olla irti maasta?” ihmetteli Kalle ääneen.
”Kohta näet, siellä on sen vanhan majakkakiven rauniot. Raunioiden takana on käytöstä poistettu lintutorni tai näköalatorni, miksi sitä haluaa sanoa. Kävin kokeilemassa sen kuntoa. Siihen saa hyvän majan, kun vähän vahvistaa rakenteita.”
Kalle mietti hetken ja kysyi Vaarilta, ”Miksi se on poistettu käytöstä? jos se ei ole kokonaan rikki vielä?”
”Se oli poistettu käytöstä jo silloin kun minä ja Mumma ostettiin tämä rantatila. Tämä oli ennen kunnan maita ja täällä sai ihmiset käydä retkeilemässä. Niin miksi se on poistettu käytöstä? Katsos, kunnan päättäjät olivat sitä mieltä, että kunta ei enää rahoita tuollaisten kohteiden kunnostusta. Kun kunta ei korjaa, ei niitä myöskään saa käyttää. Niin se menee.”
Puhuessaan vaari oli nostanut Kallen kärryihin puiden päälle ja noussut itse traktorin penkille. Vaari käynnisti traktorin ja musta savu pölähti savupiipusta. Mutta vain hetkeksi, sitten savu vaaleni, eikä siitä hetken päästä näkynyt jälkeäkään.
”Ny mennään!” huusi vaari ja traktori lähti liikkeelle. Kalle piti kiinni lippalakistaan, vaikka vauhti ei ollut kova. Oli jännittävää istua traktorin kärryillä lautapinon päällä. Tuuli suhisi korvissa ja kärpäset törmäilivät naamaan. Samalla tavalla kuin pyöräillessä.
Muutaman minuutin päästä saavuttiin rantaan. Vihta-vaari näytti Kallelle ensin vanhan näköalatornin, joka näytti Kallenkin mielestä aivan käyttökelpoiselta. Eihän hän tiennyt mitään rakentamisesta, mutta kiivetessään portaita pitkin tasanteelle, rakennelma ei heilunut vaan tuntui tukevalta.
Sitten he kävelivät niemen toiselle reunalle, jossa kasvoi Vaarin mainitsema kolmen männyt ryhmä. Männyt näyttivät siltä, kuin olisivat lähteneet kasvamaan yhdestä kohtaa, mutta sitten haarautuneet kolmeen suuntaa. Kaikki rungot olivat taipuneet maalle päin.
”Vaari, miksi nuo kaikki puut taipuu maalle päin?”
”Se on katsos tuo tuuli, joka painaa puut samaan suuntaan. Tuo yksi, joka on vähän enemmän rantaan päin, on painunut nuorena mäntynä lumen painosta tuohon asentoon ja jäänyt sitten sen näköiseksi. Tämä koko ranta on täynnä kummallisen mallisiksi kasvaneita puita, muitakin kuin mäntyjä.”
Sen sanottuaan Vaari kaivoi repustaan kahvitermoksen ja mehupullon. Vihta-vaari ja Kalle istuivat kaatuneen puun rungolla nautiskellen kahvia ja mehua. Repussa oli eväänä myös vaniljarinkeleitä. Juuri nyt mikään ei maistunut sen paremmalta kuin Mumman tekemä viinimarjamehu ja vaniljarinkelit.
Näkymä rannasta Varjosaareen, kolmen männyn ryhmästä, oli tosiaan huonompi kuin näköalatornilta. Kalle mietti, voisikohan hän olla majassa yötä sitten kun se on valmistunut. Olisi varmasti jännittävää kiikaroida Hys-Hys-kansaa majan piilosta.
”Kuule Vaari, kyllä tuo näköalatorni on parempi paikka, ihan niinku sanoit.” Tuumi Kalle ääneen samalla kun joi viinimarjamehua pullosta. Vaari sai kahvinsa juotua ja nousi. ”Jätetään nämä majatarvikkeet tuohon tornin viereen ja tullaan huomenna mittailemaan paikkaa. Tuodaan samalla vähän työkaluja mukana. Tuus vetään tätä pressua tähän päälle, ettei ihan kokonaan kastu, jos vaikka yöllä sataa.”