Illalla Kalle ei tahtonut saada unta, kun hän mietti vaarin kertomaa tarinaa Varjosaaresta ja Hys-Hys -kansasta. Se tuntui vähän pelottavalta mutta enemmän kuitenkin jännittävältä ja kiinnostavalta.
Paljonko on monta sataa vuotta? Oli vaikea ajatella aikaa taaksepäin, historiaa, kuten koulussa sanottiin. Historia, mennyt aika, kaikki kauan kauan sitten tapahtunut. Aika usein tunnilla tuntui siltä, että historia oli juttuja, keksittyjä juttuja. Millä kummallisella tavalla varjo voi olla varjo, jos se ei tule jonkin puun takia auringon valon aikaan saamana. Aamuhämärässä tai iltahämärässä ei ollut niin paljon valoa, että varjoa voisi muodostua. Jotakin todella kummallista siinä saaressa olisi tai sitten koko tarina on ihan satua. Siihen ajatukseen Kalle nukahti.
Aamulla Mumma tuli herättämään Kallea aamupalalle. Aurinko oli noussut monta tuntia sitten ja vaarikin oli ehtinyt käydä katiskalla. Mumma kysyi Kallelta,
”Jokos sinä poika juot maitokahvia?” Hän ei kuitenkaan jäänyt odottelemaan vastausta vaan jatkoi,
”Nyt kun isäsi ei ole täällä kieltämässä niin kai sinä sentään maistat? Kattos, tässä on puolet kahvia ja puolet maitoa. Ihan kunnon punaista maitoa, meillä ei mitään pluttanaa käytetä.”
Kalle ei tiennyt mitä Mumma tarkoitti pluttanalla. Se kuulosti ehkä joltain lättänältä asialta mutta sitten hän kysyi Mummalta mitä se tarkoitti.
”Kappas tulikos sulle uusi sana, pluttana tarkoittaa rasvatonta maitoa. Kyllä sinä rasvattoman maidon tiedät?” Joo, nyökkäsi Kalle.
Keittämänsä puuron lisäksi Mumma oli paistanut jokaiselle kaksi lättyä aamupalaksi. Kallen lempiruokaa, lätyt. Kukaan maailmassa ei osannut tehdä niin maukkaita lättyjä kuin Mumma. Oli Mumma äidillekin opettanut, miten niitä tehdään, kirjoittanut ohjeen ja kaikki. Ei äidin tekemät silti maistuneen samalta kuin Mumman.
”Mumma, mistä se johtuu, että sinun tekemät lätyt maistuu paremmalta kuin äidin tekemät?”
”No, katsos Kalle, se johtuu tästä maalaisilmasta ja kyläsepän tekemästä valurautapaistinpannusta. Kaupunki-ilma on ihan erilaista kuin maalaisilma. Vaikka äitis paistais lätyt tällä samalla pannullakin, ei niistä ihan samoja tule. Ei tule, vaikka voissa paistais, niinkun minä.” Jälleen Kalle oli ymmällään, miten ilma voi vaikuttaa lättyjen makuun. Luulikohan Mumma, että hän uskoo ihan kaiken.
Aamupalan jälkeen Kalle meni pihalle, vaarin perässä. Hän katseli ympärilleen ja mietti, onko kaikki samoilla paikoillaan kuin kaksi vuotta sitten, kun hän oli täällä viimeksi käymässä.
Vaari käveli suoraan puuvajan suuntaan ja sanoi
”Viikate täytyy terottaa, jotta voi leikata tuon pitkäksi päässeen heinän ulkohuussin takaa”.
Ulkohuussi oli puuvajan takana, kuten ennenkin ja pihalla kaikki muukin näytti olevan samoilla paikoillaan. Vanha kaivo, jonka kannen päällä oli edelleen puinen sanko. Kaivon kansi oli kyllä naulattu umpeen jo ainakin viisi vuotta sitten. Keinu, jossa hän muisti Mumman kanssa keinuneensa ja tikkataulu autotallin ovessa.
”Vaari, missä tikat ovat?” kysyi Kalle.
”Ootas poika hetki, laitoin ne talveksi tuonne autotallin hyllylle, etteivät ruostu. Ruostuneet tikat eivät tartu tauluun.”
Sitten vaari avasi autotallin pikkuoven ja tallista kuului hetken pientä kolinaa. Olikohan käynyt niin että Vaari oli kumminkin unohtanut mihin kohtaan oli tikat laittanut. Hetken päästä hän ilmestyi pihalle, kädessään sekä siniset että punaiset tikat.
”Tiedätkös Kalle, että tämä tikkataulu on sellainen sadan pisteen taulu. Siihen kun heittää vuorotellen punaisia ja sinisiä tikkoja, aina on tulos sata.” Nyt vasta Kalle huomasi, että tikkataulu ei ollutkaan se sama kuin viimeksi. Kauempaa se oli näyttänyt samalta vanhalta taululta.
”Miten niin sadan pisteen taulu?” kysyi Kalle ja pyysi,
”näytä minulle miten se toimii”
Vaari meni taulun luo, käänsi selkänsä sitä kohti ja astui viisi pitkää askelta. Sitten hän kääntyi taas tauluun päin. Laittoi silmät kiinni ja mumisi jotain kummallista. Kalle kurtisti kulmiaan ja mietti, aikooko Vihta-vaari taikoa tikat tauluun. Vaari avasi silmät, sanoi Kallelle,
”Katso nyt tarkkaan tuota taulua koko ajan.” Kalle alkoi tuijottaa taulua ja vaari heitti yhden tikan kerrallaan tauluun.
Niin siinä sitten kävi. Lopputulos oli tasan sata pistettä. Juju olikin siinä, että jokainen taulun kehä oli merkitty kymmenen pisteen kehäksi. Jos tauluun heitti kymmenen tikkaa, oli tulos tasan sata. Vajaaksi tulos jäi vain, jos joku tikka ei osunut tauluun.
Sitten mitattiin Kallelle heittoetäisyys. Se oli kolme vaarin askelta taulusta poispäin. Kalle heitti vaarin neuvojen mukaan vuorotellen punaisia ja sinisiä tikkoja. Eikä ollut uskoa silmiään, kun jokainen tikka osui tauluun.
”Uskotkos nyt, että tämä on sellainen sadan pisteen taulu?” kysyi vaari. Pakkohan se oli uskoa, kun ei tämä untakaan ollut. Oikeastaan, tämähän oli paljon helpompaa, kun ei tarvinnut laskea yhteen kuin kymmeniä.
”Heittele sinä nyt tikkaa niin minä terotan tuon viikatteen, saat sitten tulla haravan kanssa kokoomaan heinät.” Sen sanottuaan, vaari häipyi puuvajaan sisälle taakseen katsomatta.
Haravaa autotallista hakiessaan Kalle muisti, että koulusta oli annettu kesäksi tehtävä. Piti kerätä ainakin kaksikymmentä erilaista kasvia ja viisitoista niistä oli määrätty, loput viisi sai itse valita. Hän juoksi nopeasti sisälle Mumman luo ja kysyi, voisiko Mumma auttaa häntä kesätehtävän kanssa.
”Ai, ny heti vai? Ei kait sentään sillä niin kova kiire ole?” Mumma ehti aina kysyä monta kysymystä ennen kuin kukaan ehti edes miettiä ensimmäiseenkään vastausta.
”No, siis eikun tän loman aikana”, vastasi Kalle.
”Opettaja sanoi, että osa kasveista on alkukesän ja osa loppukesän kasveja, eli niitä ei voi löytää kaikkia samana päivänä.”
Sitten Mumma pyörähti ympäri niin että tiskiharjasta vesi roiskahti ja sanoi, että iltapäivällä kun on ensin päiväruoka syöty niin voidaan katsoa sitä tehtävää.
”Eiköhän ne kaikki yrtit jostain löydy.”
”Yrtit?” ihmetteli Kalle ääneen ja Mumma jatkoi että,
”Niin katsos minä kun sanon kaikkia ulkona kasvavia kasveja yrteiksi. Osahan niistä on syötäviä ja mausteena käytettäviä. Menepäs nyt auttamaan sitä vaaria niiden heinien kanssa, jokos sinä löysit sen haravan?” ”Joo, löysin, se on tuossa rappujen vieressä ulkona.” sanoi Kalle ja lähti ulos.
Haravaa perässään vetäen, Kalle juoksi Vihta-vaarin avuksi ulkohuussin nurkalle heiniä keräämään. Heinät he veisivät naapurin lampaille tai ainakin Kalle muisti kuullensa vaarin niin mutisseen. Mumma jäi keittiöön tekemään päiväruokaa, sanoi tekevänsä Rantakalaa.
Iltapäivällä Mumma ja Kallen lähtivät etsimään kesätehtävän kasveja.
”Taidetaan aloittaa noista helpoista eli puista ja pensaista” mietti Mumma ääneen.
”Ai, helpoista! Mä en tiedä noista kuin kuusen ja vaahteran. Kun ei meillä puistossa ole muita puita.” vastasi Kalle kummastellen Mumman ajatusta.
Mumma lähti kuitenkin määrätietoisesti kävelemään pelloille vievää tietä pitkin. ”Mennääs ny vaa, kyllä nää kaikki löytyy tuolta.” Kalle käveli Mumman perässä tietä pitkin, melkoisen pitkän matkan. Vähintäänkion kilometrin käveltyään Mumma pysähtyi ja sanoi
”Tässä on sulle haapa. Haavan tunnistaa siitä, kun muistaa että haavanlehti havisee. Kuuntele tuota kahinaa.” Kalle kuunteli ja kuunteli. Vasta kun tuuli piti pienen tauon ja alkoi sitten uudelleen heilutella haavan lehtiä, Kalle huomasi havisevan äänen ylhäällä.
”Tuota, mihis sinä ne kasvit sitten keräät? Kun en huomannut aikaisemmin kysyä.”
Kalle kertoi Mummalle, että enää ei kasveja kerätty ja kuivattu, kuten ennen vanhaan. Nykyään kasvista otettiin kuva ja siihen merkittiin kasvin nimi, kuvauspäivä ja kuvaaja. Sitten kuva lähetettiin opettajan sähköpostiin tai WhatsAppiin.
”Niin että mihin hatsnappiin?” ihmetteli Mumma, Kallea nauratti. Eikö Mumma todella tiennyt mikä on WhatsApp. Mumma sanoi, että jos se on jotain sellaista mikä kulkee siellä lääpäsypuhelimessa, niin sellaisesta hän ei tiedä mitään. Sähköpostin hän tiesi, kun oli käynyt kansalaisopiston atk-kurssilla opiskelemassa atk-aakkoset.
”Nyt meillä on haapa. Sitten haetaan tuo tammi. Niitä ei täällä ole kuin yksi, sekin hirveän vanha, varmaan kaksisataa vuotta. Mennään tonne ihan pellon toiseen reunaan, siellä se kasvaa sen heinäladon vieressä.” Niin Mumma lähti määrätietoisesti kävelemään kohti vanhaa latoa, Kalle perässään.
Aurinko paistoi kuumasti pilvettömältä taivaalta. Hiki valui otsalta silmiin ja maistui suolaiselta ylähuulessa. Kallesta tuntui, että Mumma melkein juoksi kohti latoa ja tammea. Eihän tässä mikään kiire ollut.
”Mumma miksi sinä juokset?” Kysyi Kalle, ja Mumma pysähtyi hetkeksi.
”En minä vaan tiiä. Juoksinko minä?” Mumma sanoi kummissaan.
”Juoksit” sanoi Kalle ja kysyi ”Onko sulla mitään juomista mukana?”
”Ainahan mulla on mehupullo matkassa. Otas tästä. Jokos sulle noin kuuma tuli?” Mumma ojensi taskustaan vihreän litteän muovipullon, joka tuoksui mansikoilta.
Samassa Kalle muisti, että sama pullo oli ollut heillä mukana Kivi-ja-kanto -retkellä kauan sitten. Isäkin oli silloin ollut mukana. Silloin oli käyty kiipeilemässä isoille kiville ja vaarin kaatamille kannoille. Vaari oli jättänyt metsään korkeita kantoja, jotta voisi niiden päällä käydä istumassa ja mietiskelemässä. Silloin Kalle ei vielä ollut tiennyt mitä tarkoittaa mietiskeleminen, nyt hän jo tiesi mitä se tarkoitti.
”Kattos Kalle, näetkö tuon vihreän erilaisen näköisen lehtipuun tuolla heinäladon vasemmalla puolella?” kuiskasi Mumma. Kalle katsoi pitkään ja alkoi sitten erottaa paksuvartisen vieraan näköisen lehtipuun ladon vieressä. Puu oli varmasti kerrostalon korkuinen ja yhtä leveäkin. Lähemmän kävellessä sen rungon vahvuus alkoi hahmottua. ”Kuinka vanha tuo puu on?” Kalle kysyi Mummalta.
”Jokos sinä unohdit, enkös minä jo sanonut, että varmaan kaksisataa vuotta.” Vastasi Mumma vähän hämmästyneenä.
”Taisit sanoa, en vaan uskonut sitä ennen kuin näin tuon puun.” vastasi Kalle, jota vieläkin vähän epäilytti puun ikä, mutta siitä ei nyt kannattanut väitellä Mumman kanssa. Vanha tuo puu oli, ihan sama oli se sitten kaksisataa tai kuusisataa. Vanha, vanha tammi.
Sitten hän yhtäkkiä muisti, että äiti oli kertonut luonnonpuistossa olevista kamalan vanhoista tammista ja lehmuksista ja mitä niitä nyt olikaan. Oli aika kummallista että puu voi kasvaa niin kauan. Ei mikään maailmassa voinut olla niin vanhaa, paitsi ehkä kallio.
Parissa minuutissa tarvittavat kuvat oli otettu ja Kalle kysyi Mummalta, aikoiko tämä vielä juoksuttaa häntä ympäri peltoa sen yhden puun takia.
”No, enhän minä, katsos tuo hieskoivu on tuolla ladon toisella nurkalla. Eikös tullut helposti puut koottua?” Kallea alkoi naurattaa, hän oli jo hetken luullut että Mumma juoksuttaa häntä ympäri peltoa ja pitkin teitä koko loppu päivän, mutta Mumma olikin tiennyt oikean suunnan mistä hakea tarvittavat puut.
”Kuule Mumma, bilsan tunnilla oli puhetta että koivuja on kauhean monenlaisia. Onko täällä niitä rantakoivuja ja riippukoivuja ja jotain? Kyllä sää varmaan tiedät.”
”Kuule Kalle, haluatkos että katsotaan nämä kaikki tässä ladon lähellä olevat koivut? Voit ottaa jokaisesta vaikka lehden malliksi ja sitten katsotaan niitä vielä kotona. Tämä tässä on hieskoivu. Se on tämmönen pehmeä, Vaarin mielestä siitä ei tule kunnon vihtaa. Vaari on sitä mieltä, että paras vihta tulee tuosta rauduskoivusta koska siinä on kestävämmät lehdet, mutta välillä se tekee sekavihtoja. Jos naapurista tullaan aamulla pyytämään illaksi monta vihtaa, niin sen verran se Vaari kyllä oikaisee, mutta vaan sillon kun on pakko eli kiire saada vihdat valmiiksi.”
Mumma käveli edellä ympäri heinälatoa ja Kalle käveli perässä. Jokaisen koivun kohdalla Mumma kertoi että onko se hieskoivu vai rauduskoivu. Kallen silmään ne näyttivät ihan samanlaisilta, mutta kaipa niissä sitten jotain eroa oli. Ei kai niille muuten eri nimiä olisi annettu.
”Mitäs me tehdään iltapalaksi? Käviskös sulle köyhät ritarit sekahilloin kanssa? Mulla tais jäädä siitä pullapitkosta muutama siivu, ei menis hukkaan.” Mumma tuntui puhuvan enemmän itselleen kuin Kallelle, mutta Kalle vastasi silti ”Joo” vaikka ei ollut ihan varma kuuliko Mumma hänen vastauksensa vai ei.