”Karvani kasvavat sisäänpäin”, sanoi Vihta-vaari ja heitti kuupalla löylyä lisää savusaunan kiukaalle.
”Mitkä karvat?” kysyi Kalle, jolle vaarin maailma oli hieman kummallinen, vaikka toisaalta hänestä tuntui, että siinä tapahtui jännittäviä asioita.
Hän oli ihmetellyt, miksi Mumma sanoi vaaria Vihta-vaariksi, mutta nyt savusaunan lauteilla hän alkoi ymmärtää mistä se lempinimi oli tullut. Vaarihan oli ihan hullu saunamies, nyt sillä oli koivunoksista tehty vihtakin mukana. Kallen mielestä Vihta-vaari oli hullumpi kuin ne Kituveden saunalla käyvät äijät.
Kalle oli aikaisemmin ollut saunassa aina Isän kanssa, nyt hän oli siellä vaarin kanssa. Vihta-vaarilla oli kaksi saunaa, toinen ihan tavallinen tynnyrisauna ja sitten tämä pimeä savusauna, jossa he nyt saunoivat. Kaupungissa isä oli vienyt Kallea pienestä asti Kituveden saunalle tottumaan löylyttelyyn ja kuuntelemaan äijien juttuja. Ne äijät olivat kovia heittämään löylyä, mutta enemmän ne puhuivat saunassa kuin heittivät vettä kiukaalle.
Tämän lajin vaari vei ylivoimaisesti. Ei vaari silti liikaa löylyä heittänyt, ymmärsi missä lapsen löylyn keston raja meni.
”No ihan kaikki karvat, näetkös tässä käsivarressa yhtään karvaa? Katsos, ne katoavat täällä savusaunan pimeässä tuonne nahan alle ja kääntyvät takaisin, kun menen ovesta ulos.”
Kallea nauratti, eihän vaari voinut oikeasti tosissaan olla. Kalle ei nähnyt yhtään karvaa vaarin käsivarressa, mutta eivät karvat voineet oikeasti mennä ihon sisään ja kääntyä takaisin. Taisi tuo vaari huijata häntä ja mistä ihmeestä se nyt keksi puhua karvoistaan. Vaari ropsutteli vihdalla käsiään ja jalkojaan, puhisi ja ropsutteli taas. Hän kysyi halusiko Kallekin kokeilla vihtaa, mutta Kalle ei halunnut. Eihän hän nähnyt kunnolla edes jalkojaan, miten niitä olisi voinut vihdalla ropsutella.
Vihta kyllä tuoksui hyvältä saunassa, ihan erilaiselta kuin ulkona. Vaari heitti uudestaan löylyä, kiuas suhisi salaperäisesti savusaunan pehmeään pimeyteen. Ovenraosta pilkisti ihan pikkuinen valojuova, siitä tiesi missä ovi on. Muutoin sitä olisi saattanut vahingossa lähteä ihan väärään suuntaan ja vaikka polttaa kätensä kiukaan kivissä. Isä oli varottanut Kallea savusaunan pimeydestä, mutta sauna oli vielä pimeämpi kuin hän oli ymmärtänyt.
Kaupungissa ei ole koskaan näin pimeää, ei edes yöllä, vaikka katulamput olisivat sammuksissa. Eikä Kalle ollut ennen käynyt vaarin savusaunassa, tämä oli ensimmäinen kerta. Ennen saunaan menoa Vihta-vaari oli kertonut mitä kaikkea hän oli ajatellut Kallen kanssa tehdä tämän kesäloman aikana. Pitäisi rakentaa kesämaja, soutaa veneellä Varjosaareen, onkia ja käydä katiskalla, tehdä vihtoja, kaivaa kastematoja, soittaa metsäkelloja heinäpellon reunassa ja vaikka mitä. Kalle ei enää edes muistanut mitä kaikkea vaari oli luetellut.
Nyt pimeässä lauteilla istuessaan hän ajatteli, että tuo vaari taisi puhua satuja ihan mennen tullen. Mitä metsäkellot ovat, ei hän ollut ikinä kuullutkaan sellaisista, vaikka isäkin oli innokas metsällä kävijä. Hän oli kerran ollut isän kanssa peurajahdissa, istunut passipaikalla maastokankaasta kyhätyn kopin sisällä. Sekin oli ollut jännittävää mutta samalla kauhean pitkäveteistä.
Tämän kesän Kalle viettäisi Vihta-vaarin ja Mumman luona Keonkoskella, ihan yksin ilman vanhempia. Hän olisi siellä monta viikkoa, aikaisemmin Kallen perhe oli ollut siellä vain viikonloppuja. Kalle piti vaarista ja Mummasta. Mumma oli ystävällinen ja nauroi melkein koko ajan melkein kaikelle. Mumman puhekin oli kuin nauramista. Kerran Kalle oli nähnyt Mumman surullisena. Se oli johtunut siitä, että Albert-kissa oli kuollut ja Mumma oli itkenyt ikäväänsä. Mumma ei ollut hakenut uutta kissaa, vaan oli sanonut että jos tähän taloon kissa tulee, se tulee tänne ihan itse, kissa valitsee sijansa. Niin Albert-kissakin oli taloon tullut. Ilmestynyt vain yhtenä päivänä oven taakse, tullut sisään, hypännyt vaarin keinutuoliin ja jäänyt siihen.
Kalle mietti vaarin puheita ja kysyi sitten, ”Miksi Varjosaaren nimi oli Varjosaari?” Vaari sanoi,
”Oletkos nyt ihan varma, että haluat kuulla ja että kestätkös sinä jo kummitusjuttuja?” Kalle sanoi, että hän on jo niin iso poika että kyllä kestää. Niin Vihta-vaari aloitti saunan pimeydessä Varjosaaresta kerrottavan tarinan. Varjosaari oli nousut vedestä erään myrskyn jälkeen monta sataa vuotta sitten. Ihan tyhjästä. Varsinaista muistiin kirjattua tietoa saaren ilmestymisestä ei ollut, vain nämä tarinat. Saarta oli käyty veneillä katsomassa, mutta ranta oli niin kivikkoinen ettei siihen pystynyt rantautumaan kunnolla.
Sitten alkoi liikkua juttuja saaressa asuvasta Hys-Hys -kansasta. Ne, jotka väittivät siellä liikettä nähneensä, sanoivat ettei kukaan saaressa liikkuneista hahmoista puhunut mitään. Liikkuivat vain suhisten eteenpäin. Niin saaressa asuville annettiin nimi Hys-Hys -kansa. Jotkut väittivät aamuhämärissä nähneensä saaresta tulleen mantereen puolelle olentoja vettä pitkin kävellen. Vaari ei muistanut koskaan nähneensä muuta kuin varjoja saaressa. Varjoja, joita ei tullut sinne kasvaneista puista, vaan jotka olivat maasta kuvastuvia sumunomaisia varjoja.
Hys-Hys -kansa ei ollut koskaan vaivannut mantereen puolella rannassa asuvia. Silti kukaan ei varsinaisesti halunnut mennä Varjosaareen. Vaari sanoi siellä käyneensä, mutta samaan hengenvetoon kertoi, ettei ollut hiiskunut kellekään käynneistään. Mutta, jos Kallea ei kertomus Hys-Hys -kansasta pelottaisi, soudettaisiin saaren rantaan katsomaan niitä varjoja. Se pitäisi tehdä joko varhain aamulla tai myöhään illalla. Päivällä varjot harvoin näyttäytyivät.
”Mistä se Hys-Hys -kansa on sinne saareen tullut?” kysyi Kalle. Vihta-vaari sanoi,
”Nyt alkaa sitten se kummitusjuttuosuus. Katsos kerrotaan, että ne laivat ja veneet jotka olivat myrskyssä haaksirikkoutuneet saaren kohdalla olleisiin karikoihin ennekuin Varjosaari nousi syvyyksistä pintaan, niiden miehistö jäi saareen kummittelemaan. Ne eivät päässeet tuonpuoleiseen, koska kivikkoinen saari veti puoleensa sellaisia joiden sielu ei ollut puhdas. Tiedätkö sinä Kalle mikä on sielu?” kysyi vaari. Kalle sanoi kuulleensa siitä uskontotunnilla, mutta ei varsinaisesti ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Uskontotunnilla ei tullut kysyttyä kovin paljon asioita, ne kun tuntuivat kaukaisilta ja merkillisiltä ymmärtää. Eikä Kalle varsinaisesti tiennyt sitäkään miksi sellaisia piti opetella, piti vain.
Vaari ajatteli vähän helpottaa asiaa ja kysyi, ”Tiedätkös sinä sitten mikä on omatunto?”
”Joo, se on se kun on tehnyt jotain väärin ja sitten on paha mieli sen jälkeen”, sanoi Kalle.
”No niin”, sanoi Vihta-vaari, ”Sielu on sitten vähän samantapainen asia mutta paljon enemmän kuin omatunto, kyllä sinä sen vielä ymmärrät, kun opit lisää asioita maailmasta.” Kalle nyökytti päätään, mutta ei sanonut mitään.
”Eikös poika lähdetä jo saunakahville? Mumma on varmaan tehnyt mustikkapiirakkaa iltapalaksi.”